eihän mies lähtenyt. Jotenkin sen tiesin mutta odotin, voi että kun odotin että lähtisi. Kysyin kuukauden viimeisenä päivänä (olin pakannut hänen tavaransa valmiiksi laatikoihin) että mihin aikaan muuttoväki tulee niin hän oli muka ihan ihmeissään että mitä mä oikein puhun. Silloin pääsi itku ja sain sanottua että me sovimme että lähdet tänään. Hän ei kuulemma ole mitään sopinut .... Romahdin ihan täysin ja otin koirat, lähdin ajelulle. Olin aivan loppu, miten hän voikin viedä niin kaiken pohjan mun elämältä ja miten voi toisen elämää myrkyttää. Loppujen lopuksi mun oli pakko soittaa tyttärelleni ja kertoa miten asia on. Tyttäreni soitti miehelle ja patisti lähtemään mutta mies totesi että hän lähtee sitten kun löytää sopivan asunnon. Hyvänen aika, täällä on "sopivia" asuntoja vapaana pilvin pimein. Mutta jollain lailla tarttee kiusata. Tyttäreni oli niin vihainen että pyysi mua soittamaan poliiseille jotta tulevat poistamaan miehen kotona. Sanoin etten voi niin tehdä joten tyttö soitti sinne itse ja ilmoitti mulle että nyt menet kotiin ja jos se ei lähde, soitat poliiseille ja menet aukaisemaan oven, siten he poistavat miehen. No, ajelin siitä sitten kotiin ja menin sanomaan miehelle joka istui pullon kanssa tietsikalla että joko hän lähtee nyt vapaaehtoisesti tai sitten minä soitan poliiseille. Tuntui melko inhottavalta sanoa noin mutta mää olen niin loppu ja kerran jo kokenut kaiken paskan, en jaksa toista kertaa. Mies otti koneen ja lähti yläkertaan, sanoen asuvansa siellä kunnes löytää asunnon. Annoin luvan asua toukokuun loppuun mutta sitten on lähdettävä, vaikka poliisien saattamana.

Nyt se on asunut yläkerrassa sitten, Pidän alakerran oven lukossa, hänellä ei ole mitään asiaa tänne. Emme ole puhuneet mitään. Kerran oli tuonut pyykkikoriin vaatteita mun töissä ollessani, luuleeko ihan oikeasti että mä pesen hänen pyykkinsäkin sen lisäksi että asuu ilmaiseksi yläkerrassa. Eipä onnistu. Tuntuu jotenkin niin lapselliselta tämmöinen, talo on minun ja jos miestä ei kertakaikkiaan mun seurani ja asiani kiinnosta niin minkä takia tarttee asua. Tai kyllähän mä sen tiedän, eräänlaista hyväksikäyttöähän se on.

Se mikä ihmetyttää itsessäni että en tunne häntä kohtaan yhtään mitään, en edes inhoa. Edellista aviomiestä kohtaan tunsin ja tunnen niin suurta inhoa että en pysty kanssaan edes tänä päivänä keskustelemaan. Vaikka hän on kyllä hyvää keskusteluseuraa, hän tykkäsi keskustella ja olikin melkein koko liittomme ajan minun paras ystäväni. Tämä nykyinen ei näe missään mitään keskusteltavaa. Ei yhtään missään, ei hyvässä eikä pahassa. Olen kuitenkin nauttinut nyt kun hän on tavallaan "poissa" eli siellä yläkerrassa. Mä olen ihan erilailla täynnä tarmoa kun ei tarvitse katsella häntä. Jaksan tehdä kotitöitä, leipoa pakkaseen ja lenkkeillä/treenata koiria. Miten huono suhde voikin syödä ihmistä niin ettei jaksa tehdä mitään.

Minä elän toivossa nyt kumminkin ja joku päivä kirjoitan miten tapasin tämän nykyisenentisen jonka luulin olevani loppuelämänkumppani ja sielunkumppani.