Me jatkoimme avioliittoa onnellisina, minä, mieheni sekä hankkimani koira. Jossain vaiheessa iski minuunkin vauvakuume. En ole koskaan lapsista erityisesti pitänyt joten miettiä sain kovasti, mies ei oikein sanonut asiaan juuta eikä jaata. Jätti minun päätettäväkseni asian.... No, kuumehan oli niin kova että jätin ehkäisyn. Mun kuukautiskiertoni oli kuin kello, eli pystyin sanomaan päivän ja kellon ajan milloin menkat alkoivat ja jännitys olikin kova kun menkkoja ei kuulunutkaan. En kuitenkaan hötkyillyt vaan jotenkin tuntui että eihän se nyt voi kerrasta tärpätä. No, parin viikon päästä menkat alkoivatkin, hyytymiä täynnä. Oisinko sitten kuitenkin ollut raskaana mutta meni kesken heti alussa. Puoli vuotta yritimme ja toisenkin kerran sattui niin että menkat olivat 3 vkoa myöhässä kunnes alkoivat runsaina ja hyytymillä. Mutta sitten ne jäivät jälleen pois ja parin viikon päästä alkoivat rinnat kipeytyä. Tärppäsihän se vihdoin! Silloin iski vähän paniikki että mitäs nyt, haluanko tätä oikeasti. Olihan mieskin onnellinen. Minä tyttö se kasvatin heti semmoisen massun ettei tosikaan. Eipä sitä raskautta voinut piilotella kun muutaman kuukauden koska mulla oli aivan litteä vatsa ja pömppö näkyi heti. Mummut pappoineen olivat onnellisia. Varsinkin mieheni äiti halusi aina silitellä vatsaani kovasti. 

Töistä jouduin jäämään sairaslomalle kuukautta ennen äitiyslomaani koska selkäni alkoi oireilla todella kovasti. Jalat olivat turvoksissa niin että jalkaan mahtui vain "lipsuttlimet", onneksi oli kesä. Painoakin tuli 28 kg lisää ja se oli kyllä hyvä kun olin aina ollut alipainoinen. Neuvolassa heti povattiin isoa vauvaa ja laittoivat ultraan sairaalaan (silloin ei ollut ultria kuin vain sairaalassa) koska heidän mielestään lantioni oli liian kapea synnyttämään ison vauvan. Ultrassa todettiin sitten vkolla 35 että vauva on 3.5 kg ja mahdun hyvin synnyttämään alateitse. Ihan kiva mutta vauva menikin melkein 2 vkoa ylitse ja painoakin oli sitten melkein 5 kg ja pituutta 56 cm. Vuorokauden poikaa synnytettiin mutta terve jätkä tuli ja minä repeilin huolella ... Siihen aikaan oltiin viikkoa sairaalassa ennen kotiin lähtöä. 

Kyllä mua jännitti kotiinlähtö että miten pärjään. Kun en ollut niitä vauvoja käsitellyt ennenkään kauheasti. Se hyvä puoli oli että poika oli hyvän kokoinen ja jämäkkä. Mies alkoi samoihin aikoihin rakentaa meille taloa joten olin todella paljon yksin pojan kanssa. Ja poika ei nukkunut yhtäkään yötä, vasta puolivuotiaana hän nukkui ensimmäisen yönsä. Olin todella väsynyt eikä miehestä ollut apua. Siihen aikaan ei ollut kyllä tapana pyytääkään mieheltä hoitoapua, olihan hänellä oma päivätyönsä ja illalla rakensi sitä taloa. Jotenkin sitä vaan pärjäsi. Eihän mulla ollut edes autoa joten kävellen kauppaan. Mutta samalla tuli koirakin lenkitettyä. Koira tykkäsi pojasta heti kovasti ja kun poika nukkui päivällä vaunuissa pihalla, koiran oli aina pakko maata vaunujen vierellä. Sitten kun poika heräsi, koira nousi ylös ja alkoi katsoa ikkunaan.

Talokin saatiin valmiiksi ja muutettiin sinne. Kun poika oli reilu 2 vuotias, meille syntyi tyttö. Tyttö olikin todella helppo lapsi, nukkui heti yönsä. Olenkin näin jälkeenpäin ajatellut että osasin ottaa jo paljon rennommin toisen lapsen kanssa enkä kiirehtinyt heti sängyn viereen kun pienikin äännähdys kuului. Oli taas mukavaa olla kotona äitiyslomalla. Töihin kun menin niin välillä tuntui raskaalta viedä lapset tarhaan ja siitä töihin ja töistä hakemaan lapset ja kauppaan, sekä kotiin ruokaa tekemään. Mutta semmoista se oli elämä silloin 90-luvun alussa. Miehelle oli aina ruoka valmiina kun hän tuli töistä. 

Olin myös kova leipomaan ja lapsille ja lasten kavereille on hyvin jäänyt mieleen kuinka meillä tuoksui aina pulla ;). En kyllä muuten ollut mikään pullantuoksuinen äiti, poika oli aika villi ja kyllä useasti meni hermot kun lapset riehuivat eivätkä mitään uskoneet. Jossain vaiheessa huomasin että avioliitto ei enää ollut parisuhde. Miehellä oli omat menot ja minä olin kotona lasten kanssa. Aloin käydä lasten kanssa ulkomailla. Oli se kanssa aikaa, minä yksin aikuisena ja lapset olivat 2- ja 4-vuotiaat. Äitinikin sanoi että hukkaan heidät jo lentokentällä mutta niin me vaan aina selvittiin reissuistamme hyvn.

Meillä oli rahallisesti kaikki erinomaisesti. Mulla oli jo oma auto ja rahaa oli käytössä, ei tarvinnut laskea rahoja kaupassa ja miettiä mihin on varaa. Ostettiin sitä mitä mieli teki. Miehellä oli auto, moottorikelkka ja -pyörä, vanhoja mopoja ja moottoripyöriä ynnä muuta. Sitten tapahtui iso murhe, miehen isä menehtyi syöpään. Se oli oikeastaan se aika jolloin meidän suhde muuttui. Mies "peri" isänsä firman ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Minä matkustelin lasten kanssa pari kertaa vuodessa ulkomailla, muuten olin kotosalla. Ratsastamassa kävin edelleen ja koiran kanssa reeneissä. Mutta ei ollut sitä yhteistä aikaa ollenkaan. Paitsi ne kaiken maailman pippalot joissa tarvi käydä "edustamassa". Ei ollut minun juttuni sitten yhtään. En viihdy isoissa porukoissa, varsinkin kun kaikki ovat vieraita ja ovat olevinaan jotakin - liian teennäistä.

Koska kärsin liitossa hirveästi, olin niin naiivi että kuvittelin jos saisimme vielä yhden lapsen niin mieskin viihtyisi kotona. Ja paskan marjat, jouduin itse ajamaan synnytyspoltoissa sairaalaan kun mies ei ollut ajokunnossa. Taas oli oltu jossain juhlissa missä viina virtasi. Lisäksi olin niin tyhmä että ajattelin että jos muutamme pois tästä talosta vähän kauemmaksi niin ne epäsopivat juomakaverit jäävät pois miehen kaveripiiristä.

Ostimme talon sitten sukulaisiltamme haja-asutusalueelta. Tykkäsin talosta aivan hirveästi, kun menin sinne ekan kerran, tuntui kuin kotiini olisin tullut. Isohan se talo oli, neliöitä oli 250 mutta se oli omassa rauhassa. Mutta eihän sielläkään päästy eroon niistä juoppokavereista. Nythän oli sitten tilaa majoittaa niitä meille asumaan. Voi mua hölmöä :(