Mulla oli onnellinen lapsuus, niin kauan kun sitä kesti. Paljon kävimme sukulaisissa, mummulassa ja kylässä - niin kuin siihen aikaan oli tapanakin. Muistan kuinka isä konttasi olkkarin pöytää ympäri ja leikki hevosta ja siskon kanssa vuorotellen istuimme selässä. Sisko oli enempi isän tyttö joten hieman olin kateellinen kun hän pääsi enemmän, ainakin silloin se tuntui siltä. Meitä oli kolme siskosta, vanhin siskomme oli kehitysvammainen mutta hän sai elää koko elämänsä kotona eikä häntä unohdettu mihinkään laitokseen. Muistan kun kerran mentiin sukulaisiin viikonlopuksi ja iso kivi lensi tuulilasiin joka hajosi tuhansiksi palasiksi ja isä ajoi loppumatkan pää sivuikkunasta ulkona. Lasin tilalle laitettiin sitten kirkas pressu että päästiin takaisin kotiin sunnuntaina. Muistan myös kuinka makoisia nauriita sain hakea maakellarista.

Tuntui että kesät olivat aina mahdottoman kuumia ja talvella oli paljon lunta. Sitten onni särkyi. Kerran tulimme siskon kanssa jostakin ja koko kirjahylly oli kaadettu, kirjat olivat pitkin olohuonetta. Äiti kertoi itkien että isä oli suuttunut. Sen jälkeen alkoi riitely myös meidän lasten aikana. Kun riita yltyi kovaksi, isä laittoi meidät lastenhuoneeseen. Siellä me sitten itkimme kun isä löi äitiä. Huusimme äitiä hätäpäissämme. Yleensä riidan jälkeen isä lähti yöksi pois ja äiti päästi meidät lastenhuoneesta ja halasi meitä itkien. Yhden kerran isä heitti äidin talvipakkaseen pelkkä saunatakki päällä. Äiti oli mennyt sitten naapuriin (silloin oli hyvät naapurisuhteet) ja sieltä naapurin emäntä tuli juttelemaan isän kanssa.

Sitten isä lähti. Joulupäivänä vieraan naisen luokse. Ja hän myös lähti lastensa elämästä. Toi kerran vuodessa joululahjat oven taakse, haluamatta edes tavata meitä. Vanhimmalle tytölleen, sille kehitysvammaiselle, hän ei tuonut koskaan mitään. Usein minä annoin oman lahjani hänelle tai äiti osti lahjan. Se oli tärkeämpi hänelle kuin minulle. Siinä me sitten olimme, 3 tytärtä ja äiti velkaisessa talossa. Äiti teki kovasti työtä ja opimme elämään nuukasti. Ja vain unelmoimaan kaikesta mitä muilla oli. Mutta yhdestä äiti ei luopunut, hedelmiä piti olla aina ja paljon. Ja ne olivat kalliita tuohon aikaan.

Jossain vaiheessa äidin elämään astui Mies. Jännitti kun hän tuli ensimmäisen kerran meillä käymään ja minä lausuin hänelle Kalle kustaa korkki -runon. Äiti torui minua mutta Mies sanoi että anna tytön lausua runoa. Mies jäi meille ja minkälainen Mies hän olikaan. Koskaan en häntä isäksi kutsunut vaan etunimellä, mutta parempaa isää ei kukaan olisi voinut saada. Viikonloppuisin hän kantoi meidät tytöt aina vuoroaamuin aamupalalle keittiöön, kiharsi meidän hiukset ennen ammattikouluun lähtöä, huolehti meistä kun äiti teki paljon töitä. Opetti laittamaan madon koukkuun ja korjasi päivästä toiseen mun pyöränkumini kun ajelin metsässä. Valitettavasti hän sokeutui myöhemmin. Mutta hän pysyi meidän elämässämme, isänä ja rakastettuna pappana loppuelämänsä.

Olimme kaikki hyvin tervetulleita Miehen kotitaloon Itä-Suomeen. Siellä vietin nuoruudessanikin monet kesät. Maatalossa. Päätin silloin että se on sitä elämää mitä haluan. Lehmiä, kanoja, hevonen, koiria, kissoja, heinätyöt, lypsyt, leivinuunissa paistetut leivät ja pullat. Metsät ja pellot. Miten ihanaa olikaan heinätöiden jälkeen kävellä kuumassa illassa uimaan vilpoisaan järveen. Aina ei vaan mene niin kuin haaveilee. Sen olen oppinut tähän ikään monesti.