Olen viiskymppinen nainen joka on muuttanut vuosia sitten vieraalle paikkakunnalle miehen perässä. Täällä edelleen, tykkään asua kovasti täällä mutta tunnen ajoittain itseni hyvin yksinäiseksi. Se kuuma ja kiihkeä rakkaus on laimentunut miehen puolelta ja rasittaa mua ajoittain kovasti. Tässä on käynyt niin kuin usein käy, toinen muuttuu itsestään selvyydeksi. Usein olen miettinyt miksi niin on käynyt. Luulin ja toivoin niin että olisin löytänyt loppuelämän kaverini. Sielunkumppanin jonka kanssa oli todella ihanaa, ajatukset kulkivat samaa rataa, yhtä kiero huumorintaju molemmilla. Sovimme kaikin puolin toisillemme. 

Jotakin siis tapahtui. En ole muuttunut itse, olen edelleen se sama "hullu" johon mies ihastui. Ehkä tämä yksinäisyys olisi vielä vaikeampaa täällä vieraassa kaupungissa jollen olisi sosiaalinen erakko. Olen sosiaalinen mutta omilla ehdoillani. en ole se ihminen joka moikkailee kaikkia ja rupattelee naapureiden kanssa. Juttelen kyllä mutta en aina jaksa olla räpylä pystyssä ja hymyillä. Työni on melko vaativaa ja haluan olla omassa rauhassani usein iltaisin ja viikonloppuisin.

Vaikean eroni jälkeen olen aina halunnut pois paikkakunnalta jossa asuin kymmeniä vuosia. Liikaa tuttuja jotka kyselivät jatkuvasti mitä tapahtui kun erosimme. Täällä minua ei tunne juuri kukaan ja pidän siitä. Voin mennä kauppaan verkkareissa ja lippis päässä, ei tarvitse esittää jotain mitä minä en ole.

On mulla pari koiraa jotka rakastavat minua pyyteettömästi ja ovat aina iloisia kun tulen töistä. Ja minä rakastan niitä, kovastikin! Mieskin rakastaa niitä ja on eläinrakas muutenkin. Harrastan koirien kanssa sitä sun tätä mutta kaikki koirakaverini jäivät edelliselle paikkakunnalle ja treenaaminen on hiipunut tässä vuosien varrella. Usein lähden koirien kanssa vain metsään nauttimaan luonnosta ja rauhasta. Onneksi asun metsän vieressä, omassa talossani. Rakastan luontoa ja varsinkin metsää. Siellä voin selvittää pääni ja pohtia ongelmia. Olen kuin toinen ihminen kun pari tuntia on metsässä kierrellyt koirien kanssa.

Olen täällä muutakin harrastusta hankkinut, niihin täällä on hyvät mahdollisuudet. Aikaisemmin ratsastin, 25 vuotta, ja pidän hevosista kovasti mutta nykyään en pysty enää ratsastamaan. Pidän siis muutoin itseni kunnossa ruumiillisesti. Ja se on pakko, rakastan myös leivoksia ja kaikenlaisia herkkuja. Herkkupöydässä itsehillintä pettää täysin ja söisin mitä vaan. Joten pakko on tehdä työtä sen eteen että paino pysyy kurissa. Onneksi olen saanut isäni puolelta perintönä pitkän ja hoikan varren joten ihan kauheata työtä ei tarvitse tehdä.

On mulla 3 lastakin, kaikki jo pois muuttaneet kotoa. Asuvat avopuolisoidensa kanssa. Mummuksi en ole vielä päässyt, kovasti kyllä jo haluaisin mutta en kysele enkä painosta. Ex-mieheeni en pidä yhteyttä millään lailla. Oli sen verran kova eroprosessi sekä viimeiset aviovuodet. Tiedän mitä on olla alkoholistin kanssa aviossa ja pitää julkisivua kunnossa. Kertomatta kenellekään mitä neljän seinän sisällä tapahtuu. Onneksi lapseni ovat kaikki pärjänneet elämässään eivätkä ole saaneet traumoja siitä elämästä jota joutuivat kokemaan. Ja onneksi he pitävät isäänsä yhteyttä nyt kun hän on jo jokunen vuosi sitten päässyt alkoholista eroon.

Tätä kirjoittaessani mies viihtyy taas elämänsä parissa eli tietokoneen. Se on hänelle henki ja elämä. Se on asia mitä ilman hän ei voi elää. Ilman minua kyllä mutta ei tietokonetta ja facea. Onhan se nyt tärkeätä tietää mitä kavereille kuuluu, minun kuulumisiani ei tarvitse kysyä. Kysyi miksi en ota häntä face-kaveriksi.Vastasin että hän voi kysyä multa ihan face to face mitä minulle kuuluu. Ei siihen tarvita facea. Ei ole kysynyt. Ei kiinnosta kai. Ja mikä pahinta, samalla kun vapaapäivinään on aamusta iltaan tietsikalla, hörppii kaljaa ja pullopiilostaan nestettä.

Miten mä jouduin taas saman katon alle ihmisen kanssa joka pitää yli kaiken alkoholista.... Mun kriteerinä oli "ei alkoholille" -mies. Mutta koska olen niin hyväuskoinen, mua oli helppo höynäyttää ja valehdella. Saada rakastumaan ja vasta sen jälkeen paljastaa että on viinamäen miehiä. Se loukkaa minua. Olen sanonut hänelle monesti siitä hänen valehtelustaan muttei hän ota siihen kantaa. Niin kuin ei mihinkään muuhunkaan keskusteluun. Ei ole keskusteltavaa. 

Minä nukun omassa talossani sohvalla, olen nukkunut jo kuukausia. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?